Meillä oli tilaisuus haastatella Aalto yliopiston työelämäprofessoria Lauri Järvilehtoa ja kysyä hänen mielipiteitään elämänsuunnittelusta ja sen merkityksestä yhteiskunnalle. Lauri tutkii aiheita, kuten motivaatiota ja työelämää, hän on myös yrittäjä ja konsultti, joka auttaa organisaatioita kulttuurin kehittämisessä.
Ensiksi muutama lainaus Laurin aikaisemmista blogeista, jotka alustivat keskusteluamme:
“Koneoppimisen uuden aallon seurauksena Suomen lähitulevaisuutta koskettaa työn kenties radikaalein murros ihmiskunnan historiassa. Arvioiden mukaan nykyisistä ammattialoista 9% tai jopa 47% tulee poistumaan automaation ja koneoppimisteknologian takia. Jotta pysyisimme mukana globaalissa kilpailussa, tarvitaan rohkeaa satsausta uudenlaiseen oppimis-, työllistymis- ja innovaatiopolitiikkaan. Kiihtyvän globaalin muutoksen takia työ- ja oppimiskäsityksemme täytyy päivittää.”
https://ajattelunammattilainen.files.wordpress.com/2019/04/palikkamallista_aaltomalliin.pdf
“Ongelma kuitenkin on (työelämässä), että jos oppimista ja kompetenssipuolta ei kehitetä, voidaan ennen pitkää olla tuottavia väärissä asioissa. Olennaista on hahmottaa, että mitkä ovat organisaation kannalta niitä keskeisiä, kehitettäviä asioita ja sitten mahdollistaa se kehitys.”
“Kaivetaan (tuottavan työn ohelle) tilaa, aikaa ja vapautta ihmisille itseohjautuvasti ja sisäisesti motivoidusti kehittää omaa osaamistaan ja kehittää uutta. Luodaan mahdollisuuksia.”
https://www.johdonagendalla.fi/post/lauri-jarvilehto-jatkuva-oppiminen-on-2020-luvun-yhteinen-haaste
Perustuen näihin toteamiin, aloitimme keskustelun pohtimalla onko vapaus välttämätön osa motivaation luomista, joka sitten johtaa oppimiseen ja luovuuteen?
Vapaus on yksi faktori motivaatiolla, joka koostuu sisäisestä ja ulkoisesta motivaatiosta.
Ulkoinen motivaatio tulee siitä, että jotain tekemällä saavuttaa siitä erillisiä asioita, kuten kirjan lukemisella saavuttaa yliopisto-opintojen etenemisen. Sisäinen motivaatio ajaa lukemaan kirjan itsearvoisesti.
Sisäistä motivaatiota tutkiessa käytän itseohjautuvuusteoriaa, jossa faktoreina vapauden lisäksi ovat onnistumisen ja osaamisen tunne tehdystä työstä eli kyvykkyys sekä yhteisöllisyys, joka kautta koemme tehdyllä työn olevan arvostettu ja vaikuttavan muihin ihmisiin.
Motivaation faktorit voivat vaikuttaa toisiinsa, esimerkiksi vapautta lisäämällä leikkisyys ja kokeiluhalu kasvavat mikä johtaa uuden oppimiseen ja kompetenssien sekä kyvykkyyksien kehittymiseen. Toisaalta jos työntekijälle annetaan selkeää ohjausta se voi myös johtaa omien kyvykkyyksien täysimääräiseen käyttöön ja flow-tilaan. Parhaimmillaan hyvä flow-tila johtaa onnistumiseen, vastuun saamiseen, vastuu lisää vapautta ja itsevarmuutta ja ne mahdollistavat uusiin asioihin perehtymisen.
Nykyään mediassa puhuttaa sekä opiskelijoiden että työntekijöiden jaksaminen. Onko mielestäsi vapauden lisääminen työn ja opintojen määrittelyssä tärkeä elementti jaksamisen voimavarana? Missä vapautta tarvitaan enemmän?
Kouluissa tarvitaan enemmän vapautta pohdiskella omaa elämää ja kiinnostuksen kohteita. Suomessa on ehkä hieman nostanut päätään yleistävä käsitys, jossa opiskelijat ja työntekijät nähdään samassa valossa kuin huippu-urheilijat ja heihin verrattavat suorituskeskeiset ihmistyypit. Näillä huippusuorittajilla on useita tutkintoja, vastuutehtäviä, puhuvat monta kieltä ja kipuavat työelämässä korkealle. Käsitys on pahasti väärä varsinkin, jos sitä soveltaa kaikkiin elämäntilanteisiin. Huippu-suorittajillakin on tyypillistä etsiä omia kiinnostuksen aiheita ja harrastaa yleisesti paljon eri lajeja ennen kuin löytävät sen lajin, jota haluavat vahvasti suorittaa. Esimerkkinä Teemu Selänne, joka pelasi nuorena kolmea eri lajia ennen valintaansa keskittyä jääkiekkoon.
Samanlainen tarina löytyy myös Roger Federeriltä, ja jopa sellaisilta henkilöiltä kuin Charles Darwin ja Vincent Van Gogh, jotka kokeilivat useita urapolkuja elämällään “epäonnistuen” ennen oman erityistaitonsa ilmentymistä. Lisää kirjassa Range, kirjailijalta David Epstein.
Huippusuorittaja on kuitenkin vain yksi ihmistyppi monien joukossa, ja näillä suorittavilla henkilöillä on hyvin tiedossa mihin he haluavat panostaa. Yhteiskuntaa ei kuitenkaan voida rakentaa huippusuorittamisen eikä varsinkaan sen pohjalle, että kaikki tietävät mitä haluavat huippu suorittaa, jos haluavat lainkaan. Kaikilla ihmisillä ihmistyypistään riippumatta on osansa yhteiskunnassa ja samoin heillä pitäisi olla mahdollisuus pärjätä koulutuksessa. Ratkaisu ongelmaan on löytää oikea suhde motivaation, elämäntilanteen ja ihmistyypin välille.
Suomessa voitaisiin panostaa enemmän henkilökohtaisen oppimisen kehityksen mittaamiseen kuin vertaamista vierustoveriin. Tällöin suorituskeskeiset henkilöt eivät “jyrää” arvosteluissa muita, vaan kaikki pääsevät kilpailemaan itseään vastaan. Näin toimitaan Montessoriipedagokiikassa, jossa lapset pääsevät myös vapaammin tutustumaan erilaisiin aiheisiin, löytämään omat kiinnostuksensa ja syventymään niihin. Laurin omat lapset ovat Montessori-koulussa. Trendi tähän malliin löytyy jo uudessa perusopetussuunnitelmassa, mutta matka on pitkä, sillä perinteet elävät ja opettajien koulutus muuttuu hitaammin kuin opetussuunnitelma.
Opiskelijoiden ja myös työelämässä oleville jaksamiseen liittyy motivaatio. Suurin ongelma tulee tilanteissa, jossa henkilön odotetaan tai hän odottaa itseltänsä huippusuorituksia, vaikka motivaatio on hukassa. Tärkeää on siis ymmärtää milloin kannattaa pitää mieli tutkivassa ja kokeilevassa tilassa tyytyen perussuorituksiin ja mielekkään tavoitteen löydettyä vaihtaa vahvempaan suorittamiseen. Yhteiskunnan pitäisi tukea tätä vaihtelevaa suoritushalukkuutta. Kirjoitin siitä artikkelin, jossa ehdotin ratkaisuksi urakehityksen aaltomallia. Löydettyään inspiraation henkilö voi lähteä tavoittelemaan ammattia missä tahansa elämän vaiheessa ja yhteiskunnan pitäisi tarjota selkeä polku kompetenssien kehittämiseksi vaaditulle tasolle. Tällöin motivaatio ja koulutus kohtaavat ja oppiminen on tehokasta. Vaadittava puuttuva kompetenssi voi olla myös verrattain pieni eikä näin kokonaisen tutkinnon suorittaminen ole mielekästä, vaan paremminkin kurssikeskeiset opintoratkaisut.
Miten sinun mielestäsi Suomessa opetetaan opiskelijoita löytämään oma motivaationsa ja suunnittelemaan näin opintoja ja uraansa?
Meillä ei ole valtakunnallista rakenteellista järjestelmää tähän ja sen vuoksi hankkeet, kurssin ja harjoitteet jäävät yksittäisten opettajien ja muiden toimijoiden vastuulle. Opinto-ohjaus on lähin vastaava, mutta siihen käytetty aika aineopintoihin nähden on pieni ja sekin aika käytetään pitkälti teknisten opintohakutaitojen kehittämiseen.
Aalto-yliopistossa meillä Esa Saarinen antaa ajatuksille sytykettä filosofian kautta, meillä on Good Life Engine-kurssi käynnissä sekä itse järjestän Ajattelun työkalut-kurssin. Perustettuamme yrityksen Filosofian Akatemia järjestimme tämän kaltaisia kursseja Helsingin yliopistossa ja Aallossa. Aallossa meillä on hyvä tilanne koska täällä henkilökohtainen vaikuttavuus ja sen kehittäminen ovat meidän strategiassa, mutta täälläkin on vielä paljon tehtävää. Monta hyvää viitekehystä toiminnalle on mutta meidän yhteiskunnassa niitä ei vielä järjestelmällisesti käytetä.
Mikä hintalappu Suomelle koituu siitä, että ihmiset opiskelevat ilman sisäistä motivaatiota?
Sellaista hintalappua en osaa laskea. Voihan sitä aina sanoa, että puolet oppimasta menee ohi, mikäli aihe ei kiinnosta. Meillä Suomessa menee verrattain hyvin, mutta toivon ettei meille tulisi sellaista illuusiota, että nyt ei tarvitse kehittää enää mitään. Mielestäni meidän pitäisi panostaa vielä enemmän ihmisten henkilökohtaisten koulutus- ja urapolkujen rankentamiseen sekä auttaa ihmisiä löytämään sisäisen motivaationsa. Meillä on mahdollisuus osoittaa koko maailmalle johtajuutta tässä asiassa.